Kirjoittaja Aihe: DKK #20 Aristokatit  (Luettu 5357 kertaa)

Poissa NoJopas

  • ******
  • Viestejä: 2 912
  • Karma: 22
    • Profiili
DKK #20 Aristokatit
« : Sunnuntai 7. Joulukuuta, 2008 klo 23.22.34 »
Walt Disneyn Klassikot #20
Aristokatit (The Aristocats)
Kesto 78 min
Valmistusvuosi 1970

« Viimeksi muokattu: Keskiviikko 6. Toukokuuta, 2009 klo 14.29.57 kirjoittanut NoJopas »

Poissa NoJopas

  • ******
  • Viestejä: 2 912
  • Karma: 22
    • Profiili
Re: DKK # 20 Aristokatit
« Vastaus #1 : Lauantai 13. Joulukuuta, 2008 klo 00.11.19 »
Tänään taisi olla toinen katselukerta tämän elokuvan kohdalla. Ei siis ole lapsuuden suosikki, eikä muutenkaan kovin tutuksi tullut. Mutta kissaihmistä kiinnostava.  :wink:

Aristokatit on aika perinteinen Disney elokuva, tarinaltaan ja tyyliltään. Eläinhahmoihin oli yhdistetty sopivasti ihmismäisyyttä ja eläinten omia piirteitä ja käytöstä. Kaikki hahmot olivat ilmeikkäitä ja hyvin animoituja.

Kissojen omistaja on arvokas vanha rouva, mutta kuitenkin mukavan oloinen, eikä mikään kopea hienostelija. Samantyylinen hahmo löytyy myös Babarista, ja siis ilmeisesti vastaavia rouvia on Ranskassa oikeastikin. Edgar ei ole pahiksena uhkaava tai pelottava, vaan enemmänkin hölmö ja hupsu ukko. Edgarilla on mahtavia ilmeitä ja hän on kyllä tähän elokuvaan sopivan ketku.

Herttuattaren persoona on miellyttävä ja kyseessä on oikein soma kissa. Pennuilla on kullakin omaa persoonaa ja ovathan ne söpöjä. O´Malley on aika kolli ja ensi esiintyminen on elokuvan parhaita hetkiä. Kissan liikkeet ja eleet on toteutettu huippu hyvin ja kohtauksessa on hyvä tunnelma.

Sivuhahmoina seikkailee monenlaisia eläimiä. Hanhien ja koirien tärkeyttä pitää hieman kyseenalaistaa, vaikka nauraakin näille sai. Silti ehkä koirien ja Edgarin sähellyksen viemän ajan olisi voinut käyttää syventämällä kissojen tarinaa.

Taustat eivät tälläkertaa nousseet esille. Niiden väritys oli aika hailakkaa, toki jälki oli siistiä. Romanttinen kuutamo ja kaupungin katot -maisema oli kyllä kaunis.

Myöskään musiikki ei jäänyt mieleen erityisen hyvänä tai huonona. Ainoa mieleen paremmin jäänyt biisi oli Everybody wants to be a cat, mutta siitäkin oli aika vaikea saada kiinni. Hyvä tunnelma tuossa kohtauksessa kyllä oli.

Juonta elokuvassa oli sopivasti, kissoilla oli ongelma ja sitä ratkaistiin ja matkaan oli mutkia. Tunteita tasapainoteltiin ihan hyvin jännityksen, romantiikan ja hauskutuksien välillä. Juonessa ei ollut häiritseviä epäloogisuuksia, mietin vain mitä pentujen isälle on tapahtunut, tuskin aristokatti Herttuatar on saanut äpäräpentuetta? Tuohon olisin kyllä kaivannut selvennystä.

Myös elokuvan loppu olisi voinut olla hieman toisenlainen, oli ihanaa että Rouva otti hoidettavakseen kodittomat kujakissat, mutta että rouvan talosta tuli bilemesta ei jotenkin sopinut. Olisi vaikka perustanut kissojen orpokodin tai sairaalan tai jotain muuta mistä olisi saanut loppuliikutukset.

Aristokatit ei pääse suosikki Disneyelokuviini, eikä se kyllä ole kissaelokuvienkaan ykkönen. Mutta viihdyttävää katsottavaa se on varmasti vielä monet kerrat.

Poissa Snowdance

  • *****
  • Viestejä: 1 417
  • Karma: 46
    • Profiili
Re: DKK # 20 Aristokatit
« Vastaus #2 : Maanantai 15. Joulukuuta, 2008 klo 09.12.18 »
Lähtökohdat:

Kannen esittelytekstin "Aristokatit on ehdottomasti Disneyn svengaavin klassikko!" ja aikoinaan osittain katsomani tv-esityksen perusteella olen pitänyt Aristokatteja jonkinlaisena city-Viidakkokirjana, jossa lauma kissoja soittaa, laulaa ja tanssii pitkin Pariisia. Toisin sanoen elokuvassa olisi lähinnä sellaisia elementtejä, jotka karkottavat miut etemmäs. En pidä liian söpöiksi piirretyistä eläinpäähahmoista ja paljoa liioittelematta inhoan sitä musiikkityyliä, mihin tuolla svengaamisella yleensä viitataan.

Luulinpa muuten monen monta vuotta, että elokuvan (tai tarkalleen ottaen siitä tehdyn kuvakirjan, joka sijaitsi ala-asteen kirjastossa) nimi olisi Arkistokatit.

Hahmot ja tarina:

Ah, siinä oli sittenkin järkevä tarina. Matkakertomuksista tavallaan tykkään, mutta miksei sitä ideaa käytetty tehokkaammin hyödyksi? Kuten NoJopas sanoi, sivuhahmojen sähellys syö ihan liikaa aikaa kisujen matkalta, johon olisi miusta voinut laittaa paljon enemmän ongelmallisia tilanteita. Ne olivat sentään tottumattomia hienostokatteja maaseudulla. Silloin takaisin kotiporteille selviäminen olisi tuntunutkin joltain. Nyt siellä odotti vain pöljä Edgar lisäsähellyksineen.

Kissaviisikosta tykkäsin lähinnä Thomas O'Malleysta. Hän toi mieleeni Kulkurin. Herttuatar oli jotenkin kummallinen kissa ja kissaäiti. Ehkä en ole vain tottunut näihin hienostopersooniin, mutta se jatkuva hyssyttely "No, no, lapset, lapset...muistakaa, että olette aristokatteja." alkoi ärsyttää. Ja koko Herttuattaren asenne. Hän oli miusta ihan liian tyyni ongelmatilanteissa, etenkin kun huomioidaan vielä se, että hänellä oli vastuullaan kolme pientä pentua. Jäi kaksi vaihtoehtoa: joko hän oli tunnekylmä äiti tai sitten bimbo, joka ei täysin ymmärtänyt, minkälaiseen vaaraan oli pentuineen joutunut.

Kissanpennut sentään olivat hellyyttäviä äidistään huolimatta. Varsinkin se junaleikki näytti hauskalta.

Sivuhahmoja oli miusta liikaa ja Edgarin touhuaminen meni jo ylilyönniksi. Tykkäsin alussa hänen ahneesta yksinkertaisuudestaan ja moottoripyöräilyosuudesta, mutta se hatun virvelöinti nukkuvan koiran päästä ja siihen uhrattu aika elokuvassa oli niin turhaa. Miksei hän vain heti ajanut niitä koiria pois, kun se moottoripyörän sivuvaunu piti joka tapauksessa saada takaisin? Ehkä mie olen vain muutaman kymmenen vuotta liian vanha tuollaiselle huumorille.

Herttuattaren ja Thomas O'Malleyn romanttinen hetki kaupungin katoilla oli kyllä aikas nätti. Tykkäsin tähtitaivaasta ja Pariisin accordeonista ja siitä tähtikilinästä taustamusiikissa ja siitä, miten Herttuattaren silmät olivat kuin sinistä safiiria. Lopun valokuvakohtauksesta päätellen Thomas O'Malleykin tykkäsi niistä ihan liikaa. "Aika kornia, mennäänks asiaan?"

Animaatio:

Yllättävän mitäänsanomatonta. Aiheesta "maaseudun maisemat" olisi saanut aikaan vaikuttavimpiakin taustakuvia. Huomasin myös, että kissojen liikkeet eivät olleet kovin kissamaisen sulavia. Ainakin pentujen jalat vääntyilivät välillä omituisiin asentoihin, jos kuvakulma oli sivukuvaa erikoisempi.

Todellinen rimanalitus nähtiin sitten niissä svengijengikohtauksissa, joissa tehosteena käytettiin koko ruudun nopeaa välkyttämistä joillakin perusväreillä. Näytti halvalta ja tuntui epämukavalta katsoa.

Äänimaailma:

Taustamusiikeista en muista oikein mitään, joten ne eivät tehneet vaikutusta mihinkään suuntaan. Sitä elokuvan teemakappaleen kohtaa en jaksanut kuunnella kokonaan, koska kyseinen musiikkityyli tökkää niin pahasti (erityisesti ne trumpetit...). Suomidubin pentujen laulamat kappaleet olivat aika hirveitä. Kyllähän pikkupennut saavat miun puolesta huvitella laulamalla ihan taidoista riippumatta, mutta en mie sitä elokuvaan laitettuna halua joutua kuuntelemaan.

Loppuarvosana:

Olisin todennäköisesti tykännyt Aristokateista, jos "svengaavimman klassikon teko" olisi unohdettu ja keskitytty seikkailuosuuteen. Nyt miulla ei ole mitään syytä haluta katsoa tätä uudelleen, ja ensimmäiselläkin kerralla teki mieli pikakelata joitakin turhia kohtia äkkiä ohi. Paljon olisi pelastanut sekin, jos elokuva olisi loppunut jo siihen, kun Herttuatar hyvästelee Thomas O'Malleyn kartanon porteilla. Lopullisesti. Mitä olisikaan voinut olla?

Jos en nyt huomioi mitään Disney-pisteitä, joita tavallaan lahjoitan kaikille pitkille suht laadukkaasti animoiduille piirroselokuville, koska perinteiset animaatioelokuvat vain ovat niin uskomaton juttu, niin -

...kouluarvosanaksi tulee viisi ja puoli.

ed:// Jep, Herttuatar eikä mikään Kreivitär.

ed2:// Ja miten onnistuin kuulostamaan taas NOIN negatiiviselta? Pelkkää eitä ja enniä! Mitähän tapahtuu, kun pääsen antaumuksella valittamaan Basil Hiirestä?  :-D
« Viimeksi muokattu: Maanantai 15. Joulukuuta, 2008 klo 10.05.07 kirjoittanut Snowdance »

Poissa Lusitarius

  • K-18
  • ****
  • Viestejä: 1 193
  • Karma: 6
    • Profiili
Re: DKK # 20 Aristokatit
« Vastaus #3 : Maanantai 15. Joulukuuta, 2008 klo 09.26.23 »
Katsastin tämän kyseisen klassikon muistaakseni 15. lokakuuta. No joka tapauksessa sillon kun klassikosta ilmeistyi uusi julkaisu. Eli kirjoittelen nyt sen pohjalta kaiken vähäisen, jota muistan.

Aristokatit kuuluu kylläkin niihin nostalgisiin piirrettyihin, jota lapsena tuli tuijoteltua kenties liiankin paljon. Kaikki elokuvan tapahtumat, laulut ja jopa puolet repliikeistäkin oli muistissa. Mukava oli palata pitkästä aikaa Pariisin taianomaisiin maisemiin Herttuattaren ja pentujen seuraan. Tämä klassikko kuuluu niin piirrustustyyliltään kuin aihealueeltaankin ikisuosikkeihini.

Madame Bonfamille, on entinen oopperalaulaja jolla ei valitettavasti ole muuta perhettä kuin hänen kissansa. Kissojaan hän kuitenkin rakastaa yli kaiken, ja on valmis testamenttaamaan koko omaisuutensa hänen kissoilleen. Madamen hovimestari Edgar sattuu kuulemaan rouvansa aikeet ja tulistuu tästä pahan päiväisesti. Hänestä on väärin, että mokoma kattilauma perii rouvan tämän poismentyä, eikä suinkaan Edgar joka on kuitenkin pitänyt Madamesta niin hyvää huolta, samalla tavalla kuin niistä kateistakin. Edgar ei siis hyväksy perintöjärjestystä, jossa kissat menevät hänen edelleen. Hän päättää hankkiutua kissoista eroon, nukuttamalla ne ja viemällä Pariisin ulkopuoliselle maaseudulle. Kissojen herättyä kaukana kotoaan, alkaa suuri seikkailu takaisin kohti kotia. Herttuatar ja hänen pentunsa Marie, Berlioz ja Toulouse törmäävät kujakissa Thomas O'Malley:hyn, joka lupaa opastaa heidät takaisin Pariisiin.

Mielestäni tämä tarina on kaikin puolin varsin suloinen. Madamen hätä kissoistaan on aidosti sydäntä riipaisevaa, mutta en missään välissä pysty vihaamaan Edgariakaan. Hänestä vain tulee hiukan rahanahne, muttei hän elokuvan alussa ole sellainen. Olen aina ajatellut, että Edgar on joskus välittänyt Madamesta ja hänen kissoistaan aidosti, kunnes tämä testamentti tuli puheeksi. Siinä välissä varmasti monen ihmisen luonne muuttuisi yhtä häijyksi, kun kyseessä on kuitenkin noin suuret rahasummat. Jos Edgar olisi hivenenkään ajatellut asiaa tarkemmin, olisi hän varmasti huomannut että itse asiassa hän olisi pystynyt viettämään törkeän äveriästä elämää huolehtiessaan perinnön saaneista kissoista. Eihän hänen olisi tarvinnut enää pukeutua hovimestariksi kissoille, hän olisi voinut törsäillä Madamen perintörahoja kuinka vain tahtoi, kunhan olisi silloin tällöin ruokkinut kissoja.

Mielestäni Edgar on varsin surkuhupaisa pahis. En siis voi vihata häntä, sillä missään välissä elokuvaa hän ei ole tarpeeksi uskottava pahiksena. Loppukahakassa hänestä tosin löytyy se uhkaavakin puoli, kun hän on listimässä kissoja vajassa. Mutta kun ajattelee Edgarin toimintatapoja, hän ei ole missään välissä tappamassa Herttuatarta ja tämän pentuja. Tällä tavoinhan hän olisi päässyt kissoista helposti eroon. Näin hän ei kuitenkaan toimi, vaan kuskaa heidät ensiksi Ranskan maaseudulle ja myöhemmin on lähettämässä heitä Afrikkaan. Kummallinen toimintatapa, mutta ukko on hivenen höperö muutenkin.

Mutta kyllä elokuvan kantava voima on tietenkin kissahahmot. Ne on animoitu upeasti ja varsin kissamaisesti. Thomas O'Malley on loistava esimerkki siitä, kuinka kissat liikkuvat. En voinut muuta kuin ihastella koko elokuvan kissamaisia liikkeitä ja eleitä, jotka animaattorit olivat loihtineet silmieni eteen. Kissoihin oli saatu luotua myös omat persoonansa, mikä on mielestäni loistava suoritus. Nämä persoonat olivat lähteneet jo kynän jäljestä, eli vaikka elokuvaa katsoisi mykkänä pystyisi eri persoonat tunnistamaan vaivatta toisistaan. Järkytyin hivenen Thomas O'Malleyn lirkuttelua Herttualle näiden kohdatessa, ei sitä lapsena tullut edes ajatelleeksi millaisia sanavalintoja kolli käytti!  :lol:

Tämän klassikon piirtotyyli lumoaa minut aina. Kuin katsoisin jotain vanhaa, joskin elävää maalausta. Kaikki on niin ihanan utuista, hivenen ränsistynyttä ja omalla kiehtovalla tavallaan sekaista. Ehkä se vain johtuu siitä, että elokuva käsittelee Ranskaa ja animaattorit ovat tahtoneet saada tähän sen kuuluisan ranskalaisille tyypillisen rappioromanttisen tyylin kukoistamaan. Mitä ikinä animaattorit ovat ajatelleetkaan elokuvaa tehdessään, he ovat onnistuneet siinä loistavasti.

Musiikki ja laulut ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta, joten kappaleet saivat minut edelleen hyräilemään ja laulamaan mukana. Meni monta päivää elokuvan katsomisen jälkeen, ennen kuin lopetin laulamasta Everybody wants to be a cat-kappaletta. Siinä oli luokkatovereillani pinna kireällä.

Elokuva on sydämellinen, hyvin romanttinen ja jännittävä. Tämä on vuosienkin jälkeen yhä lähellä sydäntäni, enkä koskaan usko kyllästyväni tämän elokuvan tarinaan. Ehkä kaipaisin elokuvaan vielä hivenen jotain syvällisyyttä, mutta toimii tämä pelkkänä viihteenäkin erittäin hyvin.

Pisteet 8 ½.
"Oh, very funny. So, what now? I reckon you want a kiss?"

Poissa Kahvis

  • K-18
  • ****
  • Viestejä: 480
  • Karma: 23
    • Profiili
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #4 : Perjantai 5. Kesäkuuta, 2009 klo 14.45.06 »
Minulla on pieniä vaikeuksia suhtautua Aristokatteihin kriittisesti, katsoihan sitä lukemattomia kertoja pienenä. No, viimeisin katselukerta osoitti elokuvan muutamia heikkouksia, eikä se varsinaisesti innosta yhtä paljon kuin lapsena, mutta mukavaa katsottavaa se silti on edelleenkin.

Hahmoja on Aristokateissa ehkä muutama liikaa, eikä kaikista jaksa kiinnostua. Erityisesti koirat tuntuivat olvan siitä tarpeettomimmista päästä. Edgarin ja koirien sekoilut olivat muutenkin aika pitkästyttävää seurattavaa, etenkin kun hahmot ottavat yhteen jopa kahdesti! Hanhetkin ovat ehkä vähän turhanpuoleisia, mutta silti ihania hahmoja (etenkin Waldo-setä! Enpä tainnut ihan lapsena tajuta, että miksi Waldo oli niin huojuvainen ja sekava. Ajattelin sen kai olevan muuten vain kahjo :lol:). Roquefort-hiiri oli ihastuttava, ja sen urheuttakin on pakko ihailla.

Kissojen omistaja on arvokas mutta silti mukava hahmo. Siitä lakimiehestä (George?) olen aina pitänyt, sympaattinen ja hupsu mies, ja koko miehen ensimmäinen kohtaus portaissa saa aina nauramaan. Egdar taas on pahiksena vähän mitäänsanomaton ja surkuhupaisakin, mutta toisaalta tässä elokuvassa liikutaankin vähän erilaisessa mittakaavassa - mieshän vain havittelee perintöä. Hömelö mies, jota tosin on aika vaikeaa inhota - ilmeet Edgarilla ainakin olivat kohdallaan.

Kissat olivat ihania ja niiden liikkeetkin olivat sulavasti tehtyjä. Herttuatar oli upea näky, mutta luonteeltaan ehkä vähän turhan arvokas. Snowdancen tapaan minuakin alkoi nyppimään katin jatkuva hyssyttely. Pennut olivat ihan sööttejä ja Thomas aika flirtti katti, josta myös irtosi muutamat hyvät naurut. Yksi suosikkikohtaukseni taitaakin olla se, missä kaksi hanhea opettavat Thomasia uimaan. Hottikatti bändeineen oli jokseenkin huvittavaa katseltavaa, etenkin kohtaus, jossa bändi jammailee pianon päällä ja tippuvat kerros kerrokselta alaspäin - vain jatkaakseen soittamista kadulla rikkinäisillä soittimilla! :lol:

Kissojen matkasta maaseudulta takaisin kotiin olisi saanut ehkä revittyä vähän lisääkin sisältöä ja jännittäviä tilanteita, nyt matka oli vähän turhankin nopeasti ja turvallisesti ohi.

Suomidubista ei ole pahemmin huonoa sanottavaa, tosin lasten laulaminen ei varsinaisesti hivellyt korvia. Englanniksi en ihan heti viitsisi elokuvaa katsoa, sillä suomidubbiin olen jo ehtinyt vuosien varrella kiintyä.

Laulut ovat myös jääneet päähän monen katselukerran tuloksena, vaikkeivat monet niistä olekaan kummoisia.

Jos mielipiteeni Aristokateista pitäisi summata yhteen, niin sanoisin sen olevan viihdyttävä elokuva, jolla on yhä tunnearvoa. Hyvän mielen tästä ainakin saa, jos ei mitään muuta.

Poissa Mursupiiras

  • *
  • Viestejä: 68
  • Karma: 1
    • Profiili
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #5 : Perjantai 19. Kesäkuuta, 2009 klo 15.48.03 »
Aristokatit kuuluvat ehdottomasti oman lapsuuteni suosikeihin, ja taitavat yhä olla korkealla sijalla Disneyn parhaat-listallani.

Pidän alkuasetelmasta - rikas, mutta yksinäinen vanhempi nainen ja kasa kissoja. (Kyllä, olen kissaihminen! :-D) Kissoilla on joitain hieman erikoisempiaharrastuksia, joita tuskin kovin moni kotikissa osaa. Kissanpennut kun tykkäävät maalaamisesta ja pianon soittamisesta. Tämä hieman ihmetytti minua. Vaikka ne aristokraattisia kissoja olivatkin, tuskin ne sentään maalaamisesta pitävät? Tuskin kovin moni kissan omistajakaan edes toivoisi kissojensa harrastavan öljyvärejä - ja tämä kertoo siitä, että Madame on paitsi avarakatseinen, myös erittäin kiintynyt kissoihinsa.

Myös juoni on hyvä; matkakertomuksissa on mukavasti luonetta ja lisäksi pidin siitä, ettei matkaa oltu pitkitetty liiaksi. Matkaan kuitenkin mahtui mukaan paljon seikkailuja ja onnettomuuksia, usein varsinkin pentueen Marie-kissalle.

Kissoilla oli mukavasti luonnetta. En ajattele Herttuattaren olevan välinpitämätön vaan hienostunut äiti, joka näyttää kyllä välittävän lapsistaan. Pennut ovat leikkisiä ja mukavia, lukuunottamatta ehkä Marieta, joka on otsasuonenpullistaja numero yksi. Thomas O' Malley on sankarina aika epätavallinen, ja Herttuattaren safiirisilmien kehut olivat liialliset. Toisaalta Thomas on kuitenkin aina valmis pelastamaan kissanpentuja vedestä. Pisteet myös kissojen ystävähiiri Roquefortista, tämän urheudesta ja etenkin ulkovaatteista. :-D

Tietysti mukaan oli pakko tunkea lauma laulavia ja musisoivia kujakatteja, sillä miten muuten elokuvasta oltaisiin saatu svengaava? Hauskojahan nuo olivat, mutta jotenkin itse Hottikatti (?) otti minua päähän.

Ja voi, se Madamen lakimiesystävä George. Paras! Varsinkin se kohta, jossa Edgar maanittelee Georgea käyttämään hissiä. (Lapsenmielinenkin olen!) Ja mies osaa myös tanssia ihastuttavasti.

Pahiksena Edgar on yliveto. Ei liioin älliä taikka turhia kommervenkkejä kidnappaussuunnitelmassa. Katit mopon selkään ja menoksi! Myös Edgarin ilmeet ja eleet ovat puhdasta kultaa.

Muuten animaatio jättikin sitten vähän tympeäksi. Tavallaan kyllä pidän vähän haaleista värisävyistä, mutta elokuva näyttää jotenkin pelkältä luonnokselta, jossa on paljon tuhruisia ääriviivoja. Toisaalta kaikki haaleus poistuu, kun verkkokalvoille läimähtää kujakissojen musisointikohtaus ja tuhannet neonvärit.

Muusiikit eivät ehkä kuitenkaan olleet sitä parasta mahdollista. Kappaleet ovat jääneet muistiin vain monien katselukertojen tuloksena ja etenkin lasten laulamat kappaleet ärsyttävät suuresti.

Aristokattien huumorista sen sijaan pidän! Waldo-setäkin on mitä huvittavin hahmo, joskaan en tainnut pienenä aivan ymmärtää valkoviinimarinadin hauskuutta. Ihme kyllä, en pidä myöskään koirien ja Edgarin seikkailuja turhina tai pitkästyttävinä, päin vastoin! Minua jaksaa aina naurattaa eräskin lausepari Edgarin kenkiin liittyen. Aristokatithan on kuitenkin selvästi lastenelokuva, johon saadaan lisää hauskuuttaa Edgarin ja tuulimyllyn kustannuksella.

Kaikenkaikkiaan Aristokatit on hulvaton ja lämminhenkinen seikkailu.

Poissa Jeremy

  • Linnanvartija
  • *****
  • Viestejä: 5 907
  • Karma: 60
    • Profiili
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #6 : Torstai 30. Toukokuuta, 2013 klo 02.07.58 »
Katsoin Aristokatit pari päivää sitten uusimmalta DVD-julkaisulta englanninkielisellä ääniraidalla ja englanninkielisellä tekstiyksellä.
Viidakkokirjan uusimman DVD-version tapaan tässäkin oli keinotekoisesti tehty laajakuva, joka rajasi muutamaan kertaan hieman häiritsevästi tärkeitä kuvia liian pienelle alalle. Kaikenkaikkiaan kuvarajaus ei kylläkään härinnyt niin paljon kuin Viidakkokirjan tapauksessa.

Aristokatit on kuulunut suosikkiklassikkolistaukseni loppupään elokuviin aina, eikä se paljon nouse nytkään. Oli kuitenkin mukava huomata, etten vihaa sitä lopulta niin paljon, kuin muistelin. Juoni ja koko elokuvan maailma on juuri niistä asioista kootut, joita yleensä en elokuvissa siedä (puhuvat eläimet, paljon lapsihahmoja ja etenkin se, että juoni on koostunut matkasta, jossa sitten tavataan satunnaisesti muita hahmoja). Tarina oli kuin yhdistelmä elokuvista Kaunotar ja Kulkuri ja 101 Dalmatialaista, mutta nyt kyseessä olivat kissat (eivät edes kovin kissamaiset sellaiset) ja ympäristönä Pariisi. Ärsyttävää oli myös hienostokissojen äärimmäinen hienostelu ja sen vastapainoksi rakennettu O'Malleyn liika coolius.

Tarinantynkää ei Aristokateissa ole osattu pitää kunnolla kohdistettuna tärkeimpiin asioihin, vaan esim. Edgarin yöllisiin touhuiluihin koirien kanssa on syydetty aivan liikaa aikaa. Vastaavia hukkakohtauksia oli monia. Kepposet ja vitsit on toki erittäin näppärästi kehiteltyjä ja tihkuvat mielikuvitusta, mutta jos ne eivät lopulta palvele tarinan kokonaisuutta, ne tuntuvat lopulta hieman turhilta.

Animaatio oli parempaa kuin muistin. Hahmot oli erittäin elävästi animoitu, mutten edelleenkään jaksa oikein pitää rosoisesta tyylistä. Jälki ei ollut aivan niin taianomaisen tasokasta, kuin Viidakkokirjassa, mutta tässäkin toki oli upeat huippuhetkensä.
Taustamaalaukset olivat ok, mutta hieman ankeita ja valjuja 60-70 -lukujen Disney-klassikoiden tyyliin. Ehkä tapahtumaympäristöistä olisi voinut tehdä jotenkin mielenkiintoisemmat.

Taustamaalauksista muistui mieleeni, että elokuvassa on taustamaalaus, jossa nähtiin yöllinen Pariisi katolta käsin. Tässä maalauksessa huvitti se, että siinä Notre Dame, Eiffel-torni sekä Riemukaari oli sijoitettu todella lähekkäin, vaikka todellisuudessa ne ovat reilusti kauempana toisistaan, ympäri Pariisia.

Musiikista pidin kohtalaisesti, mutta koko elokuvan paras ja huumaavin kohtaus oli "Ev'rybody Wants to Be a Cat", joka värikkyydessään ja jammailultaan oli hienoa seurattavaa; jalka takoi lattiaa ja taisin laulaakin mukana. Hieno kohtaus, joka olisi ehkä kyllä saanut loppua raisummin kuin ksylofonin naputteluun. Kappale oli elokuvan musiikillisesti parasta antia, muut kappaleet tasaista Shermanin veljesten Disney-tuotantoa.

Elokuvan kuvanlaatu oli sen verran heikko, että taidan antaa sille tähänastisista 20 klassikosta tuomion/kehoituksen mennä ensimmäisenä restaurointiin. :-D Vaikka elokuvassa oli käytetty "sotkuista" animaatiopiirrosten kopiointitekniikkaa joka siis liitti kuvaan myös hahmotelmaviivat (joita tietenkään ei tulisi "siivota" pois), oli kuvassa paljon likaa, kohinaa, viivoja ja täpliä. Muutenkin värit näyttivät tarkoituksettoman hailakoilta. Mutta ehkä kuvavirheet vain korostuivat liikaa valhelaajakuvan suurentaessa kuvaa.

Tämän vuoden aikana katsoessani 1 klassikon / viikko on 101 Dalmatialaista pudonnut aivan alimpaan kastiin ja tuntuu siellä uskollisesti pysyvänkin ja nyt jopa Aristokatit asettuu sen yläpuolelle.
Annan Aristokateille arvosanan 6- (asteikolla 1-10)
"Who, ME? Oh no, I've got a belly ache". -D.Duck-

Poissa Neitha

  • *
  • Viestejä: 149
  • Karma: 6
    • Profiili
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #7 : Maanantai 13. Tammikuuta, 2014 klo 15.07.28 »
Tuli pitkästä aikaa katsottua Aristokatit. Tämä klassikko oli pienenä yksi lemppareistani, ja yksi suurimmista syistä taisi yksinkertaisesti olla se, että tässä on kissoja. Muistan vieläkin, kun sain tämän joskus lahjaksi, ja kun näin olohuoneen pöydällä Aristokatit VHS:n sellofaaniin käärittynä, olin niiiiin innoissani. Olin tietysti nähnyt tästä mainoksia, ja taisi se olla lahjatoivelistallakin. Viimeksi tämä on varmaan tullut katsottua, kun ostin juhlajulkaisu-DVD:n, joten aikaa on vierähtänyt ainakin pari vuotta. Jostain syystä tähän ei ole tullut tartuttua, mutta eilen jostain tuli mieleeni, että täytyisi katsoa tämä taas pitkästä aikaa. Ja hyvä näin.

En muistanutkaan kuinka monta hyvää ja hauskaa hahmoa tässä klassikossa on. Elokuvasta löytyy monta huumori-hahmoa. Koirakaksikko Napoleon ja Lafayette sekä hanhet Abigail ja Amelia, ja tietysti Waldo-setä, joka on marinoitu valko-viinissä, ovat näistä hyviä esimerkkejä. Näille tuli monesti pienenäkin naurettua, enkä voi väittää, ettei nytkin olisi tullut hihiteltyä. Eikä pidä unohtaa asianajaja Georgea, jolle joskus naurettiin koko perheen voimin. Hahmot ovat muutenkin hyvin suunniteltuja ja animoituja. Jostain syystä pidän näiden vanhojen klassikoiden piirrosjäljestä, vaikka piirroksien "apuviivat" tai hahmotelmat (miksi niitä nyt kutsutaan..) näkyvät paikka paikoin. Joitakin ne tuntuvat häiritsevän, mutta minusta ne tavallaan muistuttavat koko ajan, että tämä on käsinpiirretty, ja muutenkin ne tuovat jotenkin kivan lisämausteen animointiin. Mutta takaisin hahmoihin. Aristokateissa ei ole yhtäkään turhaa hahmoa, vaan kaikki ovat tarinan kannalta melko tärkeitä. Yksikään hahmoista ei ole myöskään ärsyttävä, vaikka Edgar hyvin ilkeä onkin. Lempihahmoihini on aina kuulunut Berliouz, eli se musta (vai tummanharmaa?) kissanpentu. Mutta kuten sanottu, elokuvasta löytyy monia muitakin hyviä hahmoja. Herttuatar ja pennut ovat hyvin suloisia, vaikka liika hienostelu alkoi toisinaan ärsyttää. Thomas O'Malley vaikuttaa alkuun "naisia"nielevältä rentulta, mutta hänestä paljastuukin hyväsydäminen kolli. Herttuatar "kesyttää" O'Malleyn (vähän niinkuin Kaunotar tekee Kulkurille), ja kulkukissasta tulee osa uusioperhettä. Hottikatti svengaavine kujakatteineen on myös toteutettu hyvin.

Hottikatista pääsenkin hyvin siirtymään elokuvan musiikkiin. Laulut ovat tarttuvia, eikä niitä ole elokuvassa liikaa. "Kaikki tahtoo rytmiin kattien" taitaa olla elokuvan tunnetuin laulu, eikä syyttä suotta. Aristokatit on tullut pienenä katsottua sen verran monta kertaa, että laulujen sanat muistuvat samantien mieleen kun kuulee laulujen melodian. Katsoin tosiaan tälläkin kertaa suomidubbi version, enkä ole itse asiassa koskaan katsonut tätä alkuperäisdubilla. Täytyisi varmaan joskus kokeilla. Suomidubista tulee kyllä paljon plussaa, sillä se on mielestäni todella onnistunut ja hahmojen äänet sopivat niille erittäin hyvin (vai johtuneeko tämä vain siitä kun en ole muita versioita nähnyt..).

Aristokateista löytyy kaikille vähän kaikkea; huumoria, romantiikkaa, jännitystä ja toimintaa. Kaikenkaikkiaan kyseessä on hyvä elokuva, joka ei kuitenkaan omalle top 10 listalle taida päästä enää. Aristokateista löytyy paljon hyvää, enkä edes tähän hätään keksi mitään huonoa sanottavaa. Tähänkin toki saattaa tuo nostalgiafiilis vaikuttaa. Kaikkien kissaihmisten pitäisi tämä nähdä ainakin kerran. Nostalgiahuuruinen arvosanani on 8.

Poissa Juniber

  • K-18
  • ****
  • Viestejä: 194
  • Karma: 4
    • Profiili
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #8 : Maanantai 24. Maaliskuuta, 2014 klo 03.02.35 »
Saanen haukkua tämän elokuvan huonoksi. Hahmot ovat huonoja, laulut ovat huonoja (ainakin suomeksi), juoni on huono. Huomaa kyllä ettei Walt tykännyt kissoista. Sympatiani ovat enimmän aikaa Edgarin puolella, vaikka inhoankin eläinten vahingoittamista ja heitteillejättämistä. On vain niin omituista testamentata tolkuttomasti rahaa kissoille. Edgarille olisi mielestäni voinut käydä lopussa vähän paremmin kuin joutua jonnekin arkkuun ja luultavasti tukehtua sinne. Kas kun hän ei tippunut jostain korkeasta paikasta, kuten Disney-pahiksille yleensä käy. Ne kissanpennut olivat mielestäni mielettömän ärsyttäviä ja Thomasin puhetyyli lähinnä vaivaannutti. ("Älkää panikoiko, penikat" tosin nauratti.) Vaikkei näissä elokuvissa koskaan tunnu kenelläkään olevan sekä isää että äitiä, tällä kertaa pentujen isättömyys tuntui hauskan realistiselta, eiväthän kissanpennut yleensäkään isäänsä tunne. Thomas oli varmaan kova, hmm, siirtämään geenejään eteenpäin kulkukissayhteisössä ja tämän järkyttynyt pettymys siitä että Herttuattarella olikin pennut jaloissaan pyörimässä oli huvittavaa, kuten myös se että tämä flirttaili jopa hanhille vaikkei heistä pitänytkään. Pennut tuntuivat halukkaammilta ottamaan isäpuolen vastaan kuin mitä itse eikä olisin. Olisin kiinnostunut näkemään, miltä heidän sisarpuolensa näyttivät sitten myöhemmin ja miten nämä tulivat keskenään toimeen. Animaatio oli sujuvaa kuten yleensä ja taustoistakin pidin, mutta silti annan tälle kaksi ja puoli tähteä viidestä.
Pesimäpaikalla koiras kuuluttaa kiak-kiak-kiak... johon naaras vastaa voimakkaammalla jäkätyssarjalla.

Poissa Juniber

  • K-18
  • ****
  • Viestejä: 194
  • Karma: 4
    • Profiili
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #9 : Maanantai 24. Maaliskuuta, 2014 klo 03.04.33 »
Pahoittelen kappalejakojen puuttumista, kirjoitin tuon selostuksen puhelimella.
Pesimäpaikalla koiras kuuluttaa kiak-kiak-kiak... johon naaras vastaa voimakkaammalla jäkätyssarjalla.

Poissa KennethSundberg

  • ******
  • Viestejä: 2 616
  • Karma: 75
  • Mielikuvittaja
    • Profiili
    • KenNetti - The Personal Website of Kenneth Sundberg
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #10 : Maanantai 24. Maaliskuuta, 2014 klo 03.28.05 »
Huomaa kyllä ettei Walt tykännyt kissoista.

Vaikka kyseessä on ihan Disney-historioitsijoidenkin viljelemä väite, muistetaan kuitenkin myös että Aristokatit tuotettiin suurimmaksi osaksi Waltin kuoleman jälkeen. Waltilla oli siis hyvin vähän tekemistä tämän elokuvan kanssa…

Itsekään en pidä kissoista, koska ne eivät yleensä pidä minusta – mutta Aristokatit on mielestäni siedettävämpi leffa kuin Disneyn Viidakkokirja.

:) KEN
– Se Ainoa Alkuperäinen ja Aito.

Kummallisen signeeraukseni alkeet löytyvät täältä: http://www.taikalinna.net/forum/index.php?topic=787.msg63751#msg63751

Poissa RuususenUni

  • *
  • Viestejä: 24
  • Karma: 5
    • Profiili
    • taideblogini
Re: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #11 : Sunnuntai 4. Toukokuuta, 2014 klo 19.55.14 »
Aristokatit kuului ehdottomasti lapsuuteni suosikkianimaatioihin. On se tullut näin "aikuisiälläkin" useamman kerran katsottua. Täälläkin moni pitää näköjään elokuvan "luonnosmaista" animaatiotyyliä hieman suttuisena. Itse olen aika viehättynyt siitä. Mieleeni tulee hieman Janoschin 80 - luvun tarinatuokio animaatiot, joiden animaatiotyylistä pidin.

Pidän Aristokattien taustoista todella paljon. 1900- luvun alun Pariisin kevät ja Ranskan maaseutu.
Erittäin pittoreskia.

Olen kissaihminen ja jo edesmennyt kissani Pumpuli oli hieman Herttuattaren oloinen (puoliverinen angora) Herttuatar oli kyllä Pumpulia rauhallisempi luonteeltaan. Disneyn kissaanimaatioista Aristokatit on se "kissa-animaatioelokuva". Olen nähnyt Oliverin ja kumppanit muutaman kerran. Sen huumori ei purrut läheskään yhtä paljon. Onhan Oliver söpö kuin mikä, mutta siinäkin on enemmän koirahahmoja ja Kaunottaressa ja kulkurissa on mahtavat Siiamin rotukissat. Tuhkimossa on möys upea Lusifer -kissa (joka mielestäni onnistuu enemmän olemaan huvittava kuin paha)

Aristokattien kissahahmot ovat ihanan sympaattisia. Herttuatar on hyvin kasvatettu rotukissa. Pennut ovat erilaisia luonteeltaan Toulouse ja Berlius aina kiusaavat Marieta, koska tämä on sisko. Minusta oli hauska idea miten pennut saivat nimensä merkittävien ranskalaisten mukaan. Toulouse taidemaalarin ja Berlius säveltäjän ja Marie Marie Curien mukaan. Pennuista Toulouse on ehkä rennoin, Berlius seikkailunhaluisin ja Marie on romantikko (välillä myös vähän näsäviisas)

Thomas O'Malley on hupaisa hahmo. Kujakissojen bändistä minulle tulee aina mieleen, jonkinlainen beatnikkien yhteisö :) Hottikatti osaa ottaa iisisti. Kohtaus, jossa vahtikoirat ajavat Edgaria takaa jaksaa naurattaa yhä uudestaan.

Edgar on ihan huippu konna (miten, sitä voikin unohtaa hatun ja sateenvarjon rikospaikalle?). Asianajaja George on kyllä ihan huippu myös. Aika hassahtanut, mutta harmiton. Hänen ja Abigailin välillä voi aistia pientä flirttiä.

Tulipa vielä mieleeni Thomas O'Malleyn laulu. Sehän menee näin

"On kiva kaikenlainen kala, jota paistetaan"

Minä aina pienenä luulin, että se menee näin:

"On kiima kaikenlainen kala, jota paistetaan"

Noloa :) toisaalta miksei kujakissa voisi laulaa kiimasta.

« Viimeksi muokattu: Sunnuntai 4. Toukokuuta, 2014 klo 19.59.46 kirjoittanut RuususenUni »
"Listen to me the human world is a mess"
-Sebastian

Poissa maitorahka

  • **
  • Viestejä: 595
  • Karma: 56
    • Profiili
Vs: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #12 : Maanantai 17. Marraskuuta, 2014 klo 07.41.36 »
Katsoin sunnuntaina Aristokatit 4-vuotiaan kummityttöni ja hänen vanhempiensa kanssa ja päätin kirjoittaa joitain ajatuksia animaatiosta ylös.
On monta vuotta siitä, kun viimeksi katsoin tämän klassikon, mutta muistin silti juonenkulun hyvin, sillä lapsena tätä elokuvaa tuli kulutettua VHS-kasetilta. Sitä en enää muistanut, että luonnosviivoja oli jätetty niin paljon näkyviin, mutta nuo viivat näyttivät oikein sopivilta 1910-luvun pariisilaistunnelmaan. Silmää hiveli muutenkin katsoa pitkästä aikaa käsin piirrettyä animaatiota cgi:n sijasta.

Hahmogalleria on ihastuttavan värikäs ja aristokraattisten kissojen hienostelua oli hauska katsella. Minua huvitti myös edelleen alkupuolen asianajaja George Hautecout, kun hän tahtoo välttämättä käyttää rappusia hissin sijaan ja sanoo Edgarille, että ”Hissit ovat vanhoja varten”.

Suosikkihahmojani taitavat olla brittiläiset hanhet, 4-vuotias puolestaan ihastui Herttuatar-kissaan ja Marie-poikaseen. Madame on myös suosikkini, ihastuttavan elegantti crazy cat lady. Maaseudun koirat Napoleon ja Lafayette olivat  myös yllättävän hauskaa seurattavaa. Välillä elokuvien koirahahmot tuntuvat loppuun kulutetuilta, mutta ainakin tällä katselukerralla ne toimivat hyvin.

Paikoitellen Thomas O’Malley-kissan suomalainen ääninäyttelijä kuulosti todella luonnottomalta tai epäsopivalta, vaikka kyseessä on ammattilainen Pekka Lehtosaari. Ääni tuntuu O’Malleylle jotenkin liian paksulta ja sain jatkuvasti mielleyhtymiä Baloo-karhuun. Muutoin en keksi moitittavaa dubbauksesta. En ole itse asiassa koskaan katsonut tätä piirrettyä alkuperäisillä äänillä, joten eipä minulla ole paljon vertailukohtaakaan.

Jostain syystä en ole kauhean ihastunut Aristokattien musiikkiannista, vaikka sitä usein kuulee kehuttavan. Erityisesi ”Katti tahtoo olla jokainen”-laulua mainostetaan milloin missäkin, mutta ainakin näin aikuisen korviin se kuulosti paikoillaan junnaavalta ja jopa tylsältä. Vauhdikas kertosäe on toki hauska, mutta muita etuja en kappaleessa näe. Itse asiassa minusta tuon jammailukohtauksen paras hetki on se, jossa Herttuatar laulaa herkän sävelmän harpun äärellä ja toinen kissa yhtyy musiikkiin lyhyellä torvisoololla.

Vaikka olen kissaihminen, ei Aristokatit ole minusta paras mahdollinen kissa-aiheinen animaatio; japanilainen Studio Ghibli osaa käsitellä kissahahmoja paremmin. Elokuva on kuitenkin herttainen ja ihan mukavaa katsottavaa, harvinaisen toimivasta, lähinnä hahmoista kumpuavasta huumorista plussaa. Annan kouluarvosanaksi 8.
« Viimeksi muokattu: Maanantai 17. Marraskuuta, 2014 klo 07.45.36 kirjoittanut maitorahka »

Poissa Riemuriiviö

  • *
  • Viestejä: 67
  • Karma: 4
    • Profiili
Vs: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #13 : Perjantai 19. Joulukuuta, 2014 klo 08.15.33 »
Aristokatit on aika vaikea leffa arvostella, koska lapsena tykkäsin siitä erityisen paljon, joten tähän on luonnollisesti tullut tunnearvoa. Myös vielä synkässä teini-iässä kun halusin paeta pahaa maailmaa, oli tämä lapsellinen ja lämminhenkinen leffa suuri suosikkini.
Nykyään tykkään enemmän synkemmistä leffoista, joten olen ehkä hiukan kasvanut ohi Aristokateista.

Aristokatit tulee varmasti aina olemaan ihan jo sen takia vähintään top15-kamaa Disneyltä, että se sijoittuu Pariisiin, yhteen maailman kauneimmista kaupungeista, ja tietysti siksi että siinä on kissoja.

Hahmot ovat kivan erilaisia. Tykkään erityisesti Herttuatar-kissasta, joka on aika lailla ihannekissani. Se on kaunis ja elegantti kissa, joka ei liikaa tee tuhoa tai aiheuta stressiä, ja on myös äärimmäisen kiintynyt kotiinsa ja ihmiseensä.
Pennut ovat suloisia. Oikeassa elämässä varmaan Marie pienenä prinsessana olisi suosikkini, mutta leffassa se ärsytti eniten, joten pojat olivat enemmän mieleeni, vaikka todellisuudessa tykkään paljon enemmän naaraskissoista.
O'Malley on hauska kollikissa, mutta täytyy sanoa, että hahmo on oikeastaan jo keksitty 15 vuotta aiemmin, eli lähes suora kopio Kulkurista. Eroja on todella vaikea löytää, paitsi että Kulkuri on koira ja O'Malley taas kissa.
Hiirihahmo (jonka nimeä en osaa kirjoittaa) on yksi suosikeistani urheutensa ja lojaaliutensa ansiosta.

Omistaja madame on aivan ihana rouva! Elegantti hienostorouva, jolla on silti suuri sydän. Ihmettelen vain, miksi noin mukava rouva ei tapaa enemmän ystäviään tai miksi hänellä ei enempää ystäviä ole?

Hovimestari Edgar sitten taas edustaa outoa Disney-konnaa. Hahmosta ei kumpua yhtä suurta pahuutta kuin pahiksista yleensä ja lähinnä Edgar on hölmö, koominen ja säälittävä.
Itse olisin hänen paikallaan ollut todella onnellinen, että perin suuren omaisuuden kissojen jälkeen. Sehän tarkoittaisi sitä, että perin sen oikeastaan heti madamen kuoleman jälkeen, koska mihin ne kissat suurta osaa rahoista käyttäisivät? Kaupassako shoppailisivat?

George-asianajaja on hauska ja aiheutti erityisesti lapsena kaikista suurimmat naurut!
Ihmettelen vain, mikä on madamen ja Georgen historia? Ovatko olleet aina pelkkiä ystäviä? Madame kovin paljon kuitenkin vakuutteli tanssin jälkeen, miten ovat vain kaksi tunteellista höpsöä.

Sivuhahmoista suurimman vaikutuksen tekevät hanhet! Tykkään todella paljon kikattelevista siskoista ja valkoviinissä marinoidusta Waldosta!
Koirat ovat myös mieleeni, erityisesti se "minä olen johtaja" -hokema nauratti joskus erityisen paljon.
Kujakissat taas ovat leffasta se vähiten kiinnostava osuus, erityisesti heidän laulunsa on tylsä ja liian pitkä. Periaatteessa pidän kujakateista, mutta se on mielestäni aina ollut tylsin vaihe kissojen matkassa ja koko leffassa. Hyvä meno bändillä tosin on, kun jatkavat soittamista kadulla rikkinäisillä soittimilla!

Yhtä laulua jo tuossa moitin ja pakko sanoa, ettei musiikki muutenkaan ole tässä leffassa se suurin vahvuus. Ikinä en kuuntelisi Aristokattien musiikkia irrallisena leffasta!

Haaleista sävyistä pidän, tuovat hyvää tunnelmaa ja korostavat pariisilaista vanhaa kauneutta.

Onhan tämä selvästi lastenleffa, enkä usko että kovin monen aikuisen suosikkeihin kuuluu. Minulle silti tärkeä ja kyllä tätä hassuna lapsellisena viihteenä katsoo.

Poissa Uncia

  • *
  • Viestejä: 173
  • Karma: 24
    • Profiili
Vs: DKK #20 Aristokatit
« Vastaus #14 : Lauantai 1. Heinäkuuta, 2017 klo 18.33.55 »
Tänään katsoin Aristokatit -elokuvan pitkästä pitkästä aikaa. Katsoin dvd -juhlajulkaisuversion, ja suomenkielisellä dubilla. En ole tosiaan tätä elokuvaa katsonut kuin viimeksi varmaan lapsena, ja silloinkin ehkä vain pari kertaa. Tarina oli kuitenkin suht hyvin mielessä.

Aristokatit oli mukavaa katsottavaa. Juoni oli ihan hyvä; mukana oli monenlaista hahmoa ja tapahtumaa. Jokaisella hahmolla oli persoonallinen tapa reagoida eri tilanteisiin, mikä oli mielestäni oikein hyvä - kaikki eivät olleet siis samanlaista massaa. Oli myös hauska päästä tutustumaan Pariisiin kissojen silmin. :) Hahmoista suosikeikseni nousivat varmaankin Thomas O' Malley ja Roquefort-hiiri. Myös pennut olivat omalla tavallaan suloisia. Herttuatar - no, hän oli omanlaisensa persoona. Selvästi oppinut ja omaksunut hienostokissan tavat, mutta osasi hänkin onneksi kuitenkin heittäytyä kujakattien soiton innoittamana tanssin pyörteisiin.

Elokuvan musiikki on itselleni melko tuttua. Lapsena paljon kuunnellulla Bibbedi babbedi buu -levyllähän ovat mukana elokuvasta tutut kappaleet Aristokatit ja Thomas O'Malley. Myöhemmin olen onnistunut löytämään myös suomenkielisen soundtrackin Aristokateista, ja sitäkin joskus tulee kuunneltua. No, joka tapauksessa, elokuvan laulut ovat ihan kuunneltavia, eivät kuitenkaan suosikkejani. Parhain laulu on mielestäni jo mainitsemani Thomas O'Malley. Taustamusiikeista tykkään eniten kappaleesta Hovimestari hiippailee; musiikissa kuuluu jännitys ja se, että jotain salaperäistä on tekeillä.

Kaiken kaikkiaan oli mukava katsella tämä kissaelokuva pitkästä aikaa. :)